Avainsana-arkisto: opinnollistaminen

Kenelle osaaminen ja sen vastakohta osaamattomuus kuuluu?

Olen Eija Erlamo ja olen työskennellyt 23 vuotta työhakijoiden parissa eri työllisyyshankkeissa ja TE-toimistossa. Työssäni olen lukuisien työnhakija- ja työnantaja-asiakkaiden kanssa päässyt miettimään puolin ja toisin osaamista, sen puutetta ja jopa liikaosaamista. Itse olen ikäni kärsinyt luki- ja oppimisvaikeuksista mutta siitäkin huolimatta viimeisen viiden vuoden aikana ajanut ajokortin, suorittanut amk-tutkinnon sekä ammattitutkinnon, kaikki työn ohessa. Usein uuden oppimiseen on ajanut uteliaisuus ja itsensä voittaminen. Tuskaista se on usein ollut mutta jotain niin kovin kiehtovaa ja koukuttavaakin. Kokopäiväisen opiskelun vaihtoehto on perheelliselle aikuisella lähes mahdottomuus, jolloin olen koittanut hakea ne kaikki mahdolliset muodot, joilla voi opiskella ja oppia päätyön rinnalla. Kaikki opinnot ovat lähteneet omasta lähtökohdasta, ilman että ovat liittyneet mitenkään tekemääni päivätyöhön. Viimeisin hanke, jossa työskentelin, oli FEMMA-välityömarkkinoiden vaikuttavuuden kehittäminen Varsinais-Suomessa hankkeessa, jonka kautta aloin purkaa käsitettä opinnollistaminen.

Opinnollistaminen terminä on edelleen kymmenen vuoden jälkeenkin useimmille vieras. Eikä sitä kannata liian pitkäksi aikaa jäädä miettimäänkään. Kysehän on siitä, että se osaaminen, jota ei ole oppilaitoksen tunnustamalla tavalla tunnistettu ja dokumentoitu on osaamista ilman todistusta. Siitä voi olla itselle hyötyä ja monille muillekin. Mutta jos haluaisit todentaa sitä ammattitaidoksi, vaikka hakiessa töihin, tai ”AHOToida” ja hyväksilukea sitä uusissa opinnoissa niin ”pelkkä” osaaminen on liian abstraktia. Se täytyy pystyä näyttämään voimassa olevin ammattialan kriteerein. Ja näyttääkseen se, tarvitaan opinnollistamisen kaltaista prosessia. Työllisyyttä edistävissä hankkeissa työympäristöt ovat ehkä tehty vastaamaan oikeaa työpaikkaa tai oppilaitosta vastaavaa tilaa, jolloin näytön osat voidaan ohjatusti suorittaa hankkeessa. Osaamistodistusta hanke ei voi tehdä, sen tekee oppilaitos, jotta se on pätevä. Se ei tallennu mihinkään henkilökohtaiseen osaamispankkiin kuten perus- ja ammattitutkinnot. Mutta jatkuvaa kehitystyötä on senkin suhteen käynnissä. Opintokeskus Sivis on kehittänyt uutta visuaalista osaamismerkkiä järjestö- ja yhdistyspuolelle. Merkin saaja voi itse päättää, missä hänelle myönnettyä merkkiä haluaa jakaa. Ne kuvaavat osaamista paremmin kuin ehkä itse sanoitettuna ja ovat liitettävissä, vaikka LinkedIniin tai ns. osaamispassiin.

Monissa työelämän seminaareissa alansa ammattilaiset tuovat puheenvuoroissa esille osaamisvajeita, kohtaanto-ongelmia sekä työelämän vaateita nyt ja tulevaisuudessa. Mutta missä kohtaa työtön tulee tietoiseksi omasta osaamisestaan suhteessa osaamiseen vaatimuksiin? Työnhaussa olisi erittäin oleellista tunnistaa oma osaaminen suhteessa avoimeen työpaikkaan mutta luonnollisesti suhteessa myös kilpaileviin työnhakijoihin. Olenko yli- vai alikoulutettu, täytänkö lakisääteiset vaatimukset tiettyihin ammatteihin, riitänkö näillä taidoilla? Pitkään pois työelämästä oleminen aiheuttaa vaatimattomuutta omista taidoistaan, niiden pelätään ruostuneen. Toisaalta rinnalle on hyvinkin voinut kehittyä aivan uutta osaamista ”kuin itsessään” vaikkapa vapaaehtoistyössä, taloyhtiön tehtävissä, perheen parissa, verkkokursseilta tai kansalaisopiston kurssien kautta. Varsinais-Suomessa toimii aktiivinen työpajaverkosto ja kolmas sektori ja kaupunkien kuntouttava työtoiminta, jotka antavat vuosittain sadoille työttömille paikan oppia ja parhaimmillaan asiakkaan innostuessa mahdollisuuden suorittaa ammattitutkinnon tasoisia näyttötutkintoja. Enimmäkseen näytöt tähtäävät yhteen perustutkinnon osaan.

Otetaan vaikkapa ravintola- ja catering-alan perustutkinto, joka koostuu kuudesta pakollisesta tutkinnon osasta ja 18 valinnaisesta osasta. Monelle työ kahvilassa on ammattina haaveile, ja he yleensä ovatkin aktiivisia harjoittamaan osaamistaan vaikkapa vuosittaisilla ravintolapäivillä ja suvun juhlissa ja tuotosten esittely blogeissa on tuttua. Jos henkilö haluaisi suorittaa osatutkinnon kahvilapalveluista niin suosittelisin heitä perehtymään sen tutkinnon osa-alueisiin (vaikkapa opetushallituksen osaan.fi-sivuilta). Arviointikohdat kertovat, että tämän tutkinnon osaan mitä ilmeisimmin tarvitaan oikeaa työympäristöä oppimispaikkana. Tullaan siis taas sen peruskysymyksen ääreen: missä oppiminen koko komeudessaan voi tapahtua, ellei se tapahdu koulussa? Todellisia työpaikkoja kohtaan esitetään monissa tämän hetken kannanotoissa toiveita oppimisen paikoiksi. Siinähän ei ole mitään uutta. Uutta toki on se, jos ne korvaavat koulussa tapahtuvan opiskelun. Ja uutta olisi sekin, jos tarjolla olisi kaikille avoimia näyttötutkintotapahtumia / -päiviä / -viikkoja, jolloin kynnys käydä testaamassa tämän hetkistä osaamistaan suhteessa tutkintojen vaateisiin madaltuisi. Vielä ei tulisi hylkyjä, ei arvostelua eikä todistusta mutta keskustelua osaamisen tasosta. Paikalla voisi olla oppilaitoksia ja rekrytoivia yrityksiä, jotka voisivat bongailla talentteja, sopia kouluttajien kanssa tarjolla olevasta oppimispaikoista, työpaikoista, oppisopimuspaikoista, työkokeilupaikoista. TE-toimiston kanssa voitaisiin sopia myös muista oppimista tukevista paikoista ja palveluista. Uskon, että monelle kynnys ostaa lasillinen maitoa koko lehmän sijaan olisi matalampi.

Tulevaisuuden töistä puhutaan paljon ja usein se heittää huolen varjon jopa työelämässä oleville. Sillä arviolta miljoonan suomalaisen osaaminen vaatisi päivittämistä. Vaikka olemme päivästä toiseen töissä! Mutta onhan se pakko myöntää, että monet työkalut, ohjelmistot, lain uudet pykälät ja vaikka mikä on opittu työssä, ei koulussa. Varsinkin jos tutkintoa ei ole tämän vuosituhannen puolella päivitetty. Ammattista toiseen olemme voineet ajautua vahingossa mutta miksemme uskalla haastaa itseämme todentamaan tuota ”vahinkoa”! Tutkijat osaavat kertoa, että tulevaisuuden työt sisältävät mm. 3D-printtausta, edelleen vuorovaikutteisuutta, joka ei häviä mihinkään kuin ei myöskään kulttuurityö. Eläkkeen koetaan olevan syrjäyttävä malli joka tulee sitä myötä häviämään. Joten osaamisen ikärajat häviävät.

Mikä sitten elinikäisen oppimisen tulevaisuus yksilön kannalta on? Itse ikuisena opiskelijana näen, että kerran aikuisena opiskelemaan lähtenyt henkilö jää niin koukkuun siihen ”elämäntapaan” että hän helposti hakeutuu seuraaviin opintoihin entistä avoimin mielin. Mutta miten voimme tukea heitä, joita pelottaa opiskelu erilaisten huonojen kokemusten vuoksi? Myös rahoitus oppimisen tukemiseen eri kohderyhmille on tärkeä asia. Jos näyttöön perustuvat tutkintojen suorittajat lisääntyisivät valtavasti niin sekin vaatisi yhteiskunnalta kannanottoa siihen, miten oppilaitoksilla on siihen resursseja, miten työpajatyyppinen toiminta voisi laajentua ja miten osaamistodistusten dokumentointiin jatkossa suhtaudutaan. Kesä on monelle opiskelijalle ja työssä olevalle levon aikaa mutta tulevaisuudessahan se voi olla aika vuodesta, kun opitaan aivan uusia taitoa! Iloa oppimiseen ja armollisuutta kömmähdyksiin, oppimiseen kuuluu myös epäonnistuminen ja sen opittuaan tulevaisuus on täynnä vain mahdollisuuksia.

Kiitän haastattelun muodossa artikkelin laadintaan osallistuneita: Eira Lipponen / Raseko, Janiika Saarinen / Raision kaupunki, Sanna Rose ja Tarja Hemminki-Tuominen / Liedon Kisällin työpaja, Pirkko Kuhmonen / Turun Aikuiskoulutuskeskus, Airi Reunanen / Valo-valmennus.

Eija Erlamo
Asiantuntija
Varsinais-Suomen TE-toimisto

Kuvat: monicore, Free-Photos / Pixabay